Julkaistu Musiikin Suunta -lehdessä 2/2011
Suomessa on paljon vireää alakulttuuritoimintaa, mutta kaupunkien katukuvassa alakulttuurit näkyvät yllättävän vähän. Mitä pienempi kaupunki, sitä voimakkaampaa suurennuslasia tarvitaan alakulttuurien löytämiseksi.
Alakulttuurit elävöittävät kaupunkia. Esimerkiksi kotikaupungissani Tampereella alakulttuurit selittävät varmasti osaltaan, miksi Tampere komeilee jatkuvasti kaupunkien mainevertailujen kärkijoukossa ja on erityisesti nuorten aikuisten suosituimpia muuttokohteita.
Tampereen työttömyysaste on kroonisesti maan keskiarvon yläpuolella eivätkä paikalliset korkeakoulutkaan kiinnosta kaikkia. Alakulttuureille maaperä on kuitenkin otollista ja niiden määrä ja aktiivisuus suhteessa kaupungin kokoon ovat merkittäviä. Ei siis ihme, että Tamperetta kuulee usein kutsuttavan Suomen epäviralliseksi alakulttuuripääkaupungiksi.
Musiikkialakulttuurit ovat Tampereella erityisen vahvasti esillä. Manserock on muodostunut kuluneen kolmen vuosikymmenen aikana käsitteeksi, jonka varttunut ja keskiluokkaistunut väestökin tuntee. Manserockin perinnettä jatketaan Tammelan kaupunginosan rockpiireissä, joiden rinnalle on kehittynyt myös aktiivinen metallimusiikkiskene. Vastakohtana rappioromantiikalle ja särökitaroille toimivat kaupungissa hyvin viihtyvät trenditietoiset indiepiirit. Myös useampi valtakunnallisesti tunnettu rap-artisti on ponnistanut Tammerkosken kulmilta.
Kapinakaupunginosana kansalaissodasta asti tunnettua Pispalaa elävöittää punk-kansan ylläpitämä maankuulu Vastavirta-klubi, jonka läheisyydessä toimii aktiivinen tee-se-itse-kulttuuri. Tampereella on myös järjestetty jo vuosikymmenen ajan talkootyönä maailman pohjoisinta goottifestivaalia Lumousta. Lisäksi Tampereella toimii ainakin konemusiikin, kokeellisen progressiivisen musiikin ja monenmoisen psykedeelisen musiikin alakulttuurisoluja. Kakun kruunaavat muun muassa kontrabassoa ilman paitaa bileissään soittavat rockabillyt ja Nekalan teollisuusalueen kellareihin pesiytyneet äärimmäisellä musiikilla äänirituaaleja luovat jälkiteollisen ajan mystikot.
Kaikilla näillä on ainakin yksi yhteinen määrittäjä: kaupungin tuen puute. Puistokonsertin saa ehkä järjestää jos omat rahat riittävät ja jaksaa vakuutella nuhteettomuutta, mutta siihen se usein jää. Keskustorin kaljateltallekin irtoaa lupa helpommin. Niukat tukirahat jaetaan valtakulttuurille.
En tietenkään vastusta esimerkiksi Tampere-talon toiminnan subventointia tai sitä, että kaupungilla on oma sinfoniaorkesteri. Päinvastoin on upeaa, että Tampereellakin voi kokea oopperaesityksiä ja kuunnella livenä moninaista klassiseksi miellettyä musiikkia. Suuhun jää kuitenkin kitkerä maku, jos samaan aikaan esimerkiksi pienistä bändikämpistä on huutava pula.
Musiikkialakulttuurit eivät ole ainoa ryhmä, joka unohdetaan päätöksenteossa. Olit sitten runoiltoja järjestävä kulttuuriaktivisti tai animeen hurahtanut cosplay-harrastaja, sinun on turha odottaa hallinnolta kannustusta. Asenteiden toivoisi pehmenevän, sillä kaupungit ja alakulttuurit voivat halutessaan hyötyä toisistaan.
Kysymys alakulttuurien oikeudesta näkyä ja kuulua kaupunkitilassa vie meidät julkisen tilan hallinnan ydinkysymysten äärelle. Ihmisten toimintaa julkisessa tilassa säädellään ja rajoitetaan yleisen edun nimissä. Kasvava määrä kaupunkitilaa on yksityistetty ja kaupallistettu. Asiaton oleskelu on yhä useammin kiellettyä ja ”asian” on liityttävä kauppaan tai läpikulkuun. Katusoittoakin rajoitetaan.
Kaupunkitilaa hallitaan politiikan avulla. Viime kädessä kaupunkitilaa ohjaa laki. Yksityiseen kaupunkitilaan on vaikeampi vaikuttaa demokraattisesti.
Kaupunkitilan käyttöä rajoitettaessa alakulttuurit ovat usein ensimmäisenä tulilinjalla. Valtakulttuurimme korostaa tiettyyn rajaan asti yksilön vapauksia oman elämäntapansa valinnassa, mutta toisaalta esimerkiksi yhteiskunnallisesti suuntautuneisiin tai vastakulttuuria edustaviin alakulttuureihin voidaan suhtautua julkisen vallan taholta hyvinkin kriittisesti. Erityisesti, jos alakulttuureista lähtee ääntä.
Alakulttuurit mielletään usein nuorison temmellyskentäksi, mutta esimerkiksi heimoutuminen ja sosiaalisten verkostojen pirstaloituminen voivat edistää alakulttuurien muuttumista yleisemmiksi elämäntapakulttuureiksi, osallistujien iästä riippumatta.
Kaupunkeja johtavat kyläpoliitikot suhtautuvat alakulttuureihin kokemukseni mukaan penseästi, korkeintaan niitä sietäen. Sama asenne näyttäytyy myös valtakunnallisessa kulttuuripolitiikassa. Yleistäen voi todeta Suomessa tuettavan lähinnä valtakulttuurin itseensä sulauttamia taiteen ja kulttuurin muotoja. Konservatiivisen kulttuuripolitiikan ääripäässä lienevät perussuomalaisten postmodernia vastustavat ohjelmalinjaukset, joita voisi kuvitella postmoderniksi huumoriksi elleivät ne olisi totta.
Penseä asenne ei ole poliitikkojen yksinoikeus. Olin joskus mukana järjestämässä kesäistä kadunvaltausta, johon kuului myös livemusiikkia ja performansseja. Kaunis hellepäivä veti kadulle poikkeuksellisen paljon myös nuoria lapsiperheitä. Meluun noin tunnissa hermostuneet naapuruston iäkkäämmät rouvat ilmaisivat kantansa omaehtoiseen kaupunkikulttuuriin heittelemällä kananmunia niskaamme parvekkeiltaan.
Ennakkoluuloista poiketen musiikkialakulttuurit eivät aiheuttaisi kaupungille käytännössä mitään todellisia häiriöitä, kuten eivät alakulttuurit yleensäkään. Ajoittainen tempaus tai keikkajono voi vähän häiritä herkkäkorvaista naapuria, mutta esimerkiksi humalainen väkivalta liittyy pitkälti valtakulttuurin sisältä kumpuaviin turhautumiin.
Sama ongelmattomuus pätee suurilta osin myös esimerkiksi talonvaltaajiin, joiden alakulttuuri on syntynyt tavoitteesta saada näkyä ja kuulua kaupunkitilassa. Valtaustoiminta on tyyppiesimerkki poliittisesta alakulttuurista, jonka kanssa hallinto ei löydä yhteistä säveltä. Tampereen jokakesäiset valtaukset päättyvät lähes poikkeuksetta häätöihin ja neuvottelut kariutuvat osapuolten joustamattomuuteen. Helsingissä valtauksiin puolestaan puututaan jopa helikopterien ja mellakkapoliisien avulla. Tästä huolimatta vallatuissa taloissa järjestetyissä pienissä konserteissa on sivumennen sanottuna mielettömän hyvä tunnelma.
Alakulttuureita kannattaisi kannustaa ja tukea. Valtakulttuurikin hyötyy, kun alakulttuurit synnyttävät urbaania pöhinää kaupunkiin. Jos haluamme kehittää Suomea aidosti arvoliberaaliksi yhteiskunnaksi, tulisi meidän pyrkiä eroon kekkoslovakialaisesta harmaiden elementtien kaupunkikulttuurista ja hyväksyä alakulttuurien moninaisuus.
Sallivampi linja voisi tukea myös esimerkiksi matkailun edistämistä. Helsingin kaupungin matkailu- ja kongressitoimisto julkaisee jo nyt turisteille suunnattua Nordic Oddity -esitettä, joka opastaa löytämään kaupungin vaihtoehtovirtauksia ja ”ne parhaat rokkikapakat”. Kulttuuri ja kaupunki hyötyvät toisistaan.
Sen sijaan Tampereella on jo vuosia yritetty saada lisää näkyvyyttä alakulttuureille. Pitkän temppuilun jälkeen kaupunki lisäsi ilmaisia mainostauluja tapahtumajärjestäjien käyttöön. Samalla tosin otettiin käyttöön nollatoleranssi kaikkea ilmoitustaulujen ulkopuolelle jäävää ilmoittelua kohtaan. Näin tiukka linja on mielestäni poliisin muutenkin heikkojen resurssien haaskausta. Katukuvasta päätellen linja ei myöskään toimi.
Musiikkiväki on vain yksi urbaanin kulttuurin tuottajaryhmä muiden joukossa. Myös järjestöt ja monet epäkaupalliset alakulttuurit käyttävät katutilaa mediana. Tämän kieltäminen on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Se on yksinkertaisesti turhaa. Toivon, että Suomi ottaa ilon irti alakulttuureista ja antaa niille jatkossa riittävästi tilaa näkyä ja kuulua.
Olli-Poika Parviainen
Kirjoittaja on tamperelainen interaktiivisen median opiskelija, poliitikko ja kansalaisaktivisti
Suomessa on paljon vireää alakulttuuritoimintaa, mutta kaupunkien katukuvassa alakulttuurit näkyvät yllättävän vähän. Mitä pienempi kaupunki, sitä voimakkaampaa suurennuslasia tarvitaan alakulttuurien löytämiseksi.
Alakulttuurit elävöittävät kaupunkia. Esimerkiksi kotikaupungissani Tampereella alakulttuurit selittävät varmasti osaltaan, miksi Tampere komeilee jatkuvasti kaupunkien mainevertailujen kärkijoukossa ja on erityisesti nuorten aikuisten suosituimpia muuttokohteita.
Tampereen työttömyysaste on kroonisesti maan keskiarvon yläpuolella eivätkä paikalliset korkeakoulutkaan kiinnosta kaikkia. Alakulttuureille maaperä on kuitenkin otollista ja niiden määrä ja aktiivisuus suhteessa kaupungin kokoon ovat merkittäviä. Ei siis ihme, että Tamperetta kuulee usein kutsuttavan Suomen epäviralliseksi alakulttuuripääkaupungiksi.
Musiikkialakulttuurit ovat Tampereella erityisen vahvasti esillä. Manserock on muodostunut kuluneen kolmen vuosikymmenen aikana käsitteeksi, jonka varttunut ja keskiluokkaistunut väestökin tuntee. Manserockin perinnettä jatketaan Tammelan kaupunginosan rockpiireissä, joiden rinnalle on kehittynyt myös aktiivinen metallimusiikkiskene. Vastakohtana rappioromantiikalle ja särökitaroille toimivat kaupungissa hyvin viihtyvät trenditietoiset indiepiirit. Myös useampi valtakunnallisesti tunnettu rap-artisti on ponnistanut Tammerkosken kulmilta.
Kapinakaupunginosana kansalaissodasta asti tunnettua Pispalaa elävöittää punk-kansan ylläpitämä maankuulu Vastavirta-klubi, jonka läheisyydessä toimii aktiivinen tee-se-itse-kulttuuri. Tampereella on myös järjestetty jo vuosikymmenen ajan talkootyönä maailman pohjoisinta goottifestivaalia Lumousta. Lisäksi Tampereella toimii ainakin konemusiikin, kokeellisen progressiivisen musiikin ja monenmoisen psykedeelisen musiikin alakulttuurisoluja. Kakun kruunaavat muun muassa kontrabassoa ilman paitaa bileissään soittavat rockabillyt ja Nekalan teollisuusalueen kellareihin pesiytyneet äärimmäisellä musiikilla äänirituaaleja luovat jälkiteollisen ajan mystikot.
Kaikilla näillä on ainakin yksi yhteinen määrittäjä: kaupungin tuen puute. Puistokonsertin saa ehkä järjestää jos omat rahat riittävät ja jaksaa vakuutella nuhteettomuutta, mutta siihen se usein jää. Keskustorin kaljateltallekin irtoaa lupa helpommin. Niukat tukirahat jaetaan valtakulttuurille.
En tietenkään vastusta esimerkiksi Tampere-talon toiminnan subventointia tai sitä, että kaupungilla on oma sinfoniaorkesteri. Päinvastoin on upeaa, että Tampereellakin voi kokea oopperaesityksiä ja kuunnella livenä moninaista klassiseksi miellettyä musiikkia. Suuhun jää kuitenkin kitkerä maku, jos samaan aikaan esimerkiksi pienistä bändikämpistä on huutava pula.
Musiikkialakulttuurit eivät ole ainoa ryhmä, joka unohdetaan päätöksenteossa. Olit sitten runoiltoja järjestävä kulttuuriaktivisti tai animeen hurahtanut cosplay-harrastaja, sinun on turha odottaa hallinnolta kannustusta. Asenteiden toivoisi pehmenevän, sillä
kaupungit ja alakulttuurit voivat halutessaan hyötyä toisistaan.
Kysymys alakulttuurien oikeudesta näkyä ja kuulua kaupunkitilassa vie meidät julkisen tilan hallinnan ydinkysymysten äärelle. Ihmisten toimintaa julkisessa tilassa säädellään ja rajoitetaan yleisen edun nimissä. Kasvava määrä kaupunkitilaa on yksityistetty ja kaupallistettu. Asiaton oleskelu on yhä useammin kiellettyä ja ”asian” on liityttävä kauppaan tai läpikulkuun. Katusoittoakin
rajoitetaan. Kaupunkitilaa hallitaan politiikan avulla. Viime kädessä kaupunkitilaa ohjaa laki. Yksityiseen kaupunkitilaan
on vaikeampi vaikuttaa demokraattisesti.
Kaupunkitilan käyttöä rajoitettaessa alakulttuurit ovat usein ensimmäisenä tulilinjalla. Valtakulttuurimme korostaa tiettyyn rajaan asti yksilön vapauksia oman elämäntapansa valinnassa, mutta toisaalta esimerkiksi yhteiskunnallisesti suuntautuneisiin tai vastakulttuuria edustaviin alakulttuureihin voidaan suhtautua julkisen vallan taholta hyvinkin kriittisesti. Erityisesti, jos alakulttuureista lähtee ääntä.
Alakulttuurit mielletään usein nuorison temmellyskentäksi, mutta esimerkiksi heimoutuminen ja sosiaalisten verkostojen pirstaloituminen voivat edistää alakulttuurien muuttumista yleisemmiksi elämäntapakulttuureiksi, osallistujien iästä riippumatta.
Kaupunkeja johtavat kyläpoliitikot suhtautuvat alakulttuureihin kokemukseni mukaan penseästi, korkeintaan niitä sietäen. Sama asenne näyttäytyy myös valtakunnallisessa kulttuuripolitiikassa. Yleistäen voi todeta Suomessa tuettavan lähinnä valtakulttuurin
itseensä sulauttamia taiteen ja kulttuurin muotoja. Konservatiivisen kulttuuripolitiikan ääripäässä lienevät perussuomalaisten postmodernia vastustavat ohjelmalinjaukset, joita voisi kuvitella postmoderniksi huumoriksi elleivät ne olisi totta.
Penseä asenne ei ole poliitikkojen yksinoikeus. Olin joskus mukana järjestämässä kesäistä kadunvaltausta, johon kuului myös livemusiikkia ja performansseja. Kaunis hellepäivä veti kadulle poikkeuksellisen paljon myös nuoria lapsiperheitä. Meluun noin tunnissa hermostuneet naapuruston iäkkäämmät rouvat ilmaisivat kantansa omaehtoiseen kaupunkikulttuuriin heittelemällä kananmunia niskaamme parvekkeiltaan.
Ennakkoluuloista poiketen musiikkialakulttuurit eivät aiheuttaisi kaupungille käytännössä mitään todellisia häiriöitä, kuten eivät alakulttuurit yleensäkään. Ajoittainen tempaus tai keikkajono voi vähän häiritä herkkäkorvaista naapuria, mutta esimerkiksi humalainen väkivalta liittyy pitkälti valtakulttuurin sisältä kumpuaviin turhautumiin.
Sama ongelmattomuus pätee suurilta osin myös esimerkiksi talonvaltaajiin, joiden alakulttuuri on syntynyt tavoitteesta saada näkyä ja kuulua kaupunkitilassa. Valtaustoiminta on tyyppiesimerkki poliittisesta alakulttuurista, jonka kanssa hallinto ei löydä yhteistä säveltä. Tampereen jokakesäiset valtaukset päättyvät lähes poikkeuksetta häätöihin ja neuvottelut kariutuvat osapuolten joustamattomuuteen. Helsingissä valtauksiin puolestaan puututaan jopa helikopterien ja mellakkapoliisien avulla. Tästä huolimatta vallatuissa taloissa järjestetyissä pienissä konserteissa on sivumennen sanottuna mielettömän hyvä tunnelma.
Alakulttuureita kannattaisi kannustaa ja tukea. Valtakulttuurikin hyötyy, kun alakulttuurit synnyttävät urbaania pöhinää kaupunkiin. Jos haluamme kehittää Suomea aidosti arvoliberaaliksi yhteiskunnaksi, tulisi meidän pyrkiä eroon kekkoslovakialaisesta harmaiden
elementtien kaupunkikulttuurista ja hyväksyä alakulttuurien moninaisuus.
Sallivampi linja voisi tukea myös esimerkiksi matkailun edistämistä. Helsingin kaupungin matkailu- ja kongressitoimisto julkaisee jo nyt turisteille suunnattua Nordic Oddity -esitettä, joka opastaa löytämään kaupungin vaihtoehtovirtauksia ja ”ne parhaat rokkikapakat”. Kulttuuri ja kaupunki hyötyvät toisistaan.
Sen sijaan Tampereella on jo vuosia yritetty saada lisää näkyvyyttä alakulttuureille. Pitkän temppuilun jälkeen kaupunki lisäsi ilmaisia mainostauluja tapahtumajärjestäjien käyttöön. Samalla tosin otettiin käyttöön nollatoleranssi kaikkea ilmoitustaulujen ulkopuolelle jäävää ilmoittelua kohtaan. Näin tiukka linja on mielestäni poliisin muutenkin heikkojen resurssien haaskausta. Katukuvasta päätellen linja ei myöskään toimi.
Musiikkiväki on vain yksi urbaanin kulttuurin tuottajaryhmä muiden joukossa. Myös järjestöt ja monet epäkaupalliset alakulttuurit käyttävät katutilaa mediana. Tämän kieltäminen on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Se on yksinkertaisesti turhaa. Toivon, että Suomi ottaa ilon irti alakulttuureista ja antaa niille jatkossa riittävästi tilaa näkyä ja kuulua.
Olli-Poika Parviainen
Kirjoittaja on tamperelainen interaktiivisen median opiskelija, poliitikko ja kansalaisaktivisti