Tapasimme eilen UKK-instituutin johtaja Tommi Vasankaria ja Valtion liikuntaneuvoston pääsihteeri Minna Paajasta, jotka poikkesivat kertomaan madonlukuja liikkumattomuuden ja liikunnan puutteen hinnasta kunnille ja yhteiskunnalle.
Fyysinen aktiivisuus on karsiutunut monien arjesta. Liikkumattomuuden keskeisiä syitä ovat mm. teknologinen kehitys, autoistuminen, vapaa-ajan viihteellistyminen ja työelämän rakennemuutos. Lisäksi päivähoidon, koulun, työelämän ja vanhuspalvelujen toimintakulttuurit suosivat liian usein paikallaan olemista.
Myös esimerkiksi kiireinen elämänrytmi tai moniin kohdistuvat arjen vaatimukset ovat yksi osatekijä, joka voi vaikeuttaa ajan löytämistä liikkumiselle. Tämän tiedän omastakin kokemuksesta: mene siinä sitten salille pyöreän päivän jälkeen, kun kaupassakin pitäisi käydä ja perhettäkin nähdä.
Sinne salille, tai edes iltalenkille, tai vaikka pyörällä töihin pitäisi kuitenkin päästä. Edes joskus. Nykytila tulee inhimillisesti ja taloudellisesti kestämättömän kalliiksi. Vaikka yksilöllisillä valinnoilla voidaan vaikuttaa, monet ratkaisun avaimet asiassa ovat kunnilla ja eduskunnalla.
Esimerkiksi kuntien liikuntapolitiikka on monin paikoin jäänyt vangiksi omaan lokeroonsa, jossa tuetaan aktiiviharrastamista ja jossa liikkuminen on jätetty (pienellä budjetilla toimivan) liikuntatoimen huoleksi miettimättä asiaa laajemmin. Paras tapa edistää liikuntaa ja liikkumista olisi tuoda sitä ulos lokerosta, laajemmin takaisin arkeen esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kautta.
Kuvaava mittari nykytilanteesta on varusmiesten cooper-testi: 30 vuotta sitten testin suoritti kiitettävästi yli 20 % ja huonosti viisi prosenttia varusmiehistä. Vuonna 2013 luvut olivat päinvastaiset: kiitettävän tuloksen sai noin viisi prosenttia ja huonon yli 20 % testin suorittaneista. Asia kertautuu myöhemmin: noin joka viidennen aikuisen painoindeksi on jo yli 30.
Urheiluseurat liikuttavat yli puolta 7-14 -vuotiaasta väestönosasta, mutta aikuisten luku on vain noin 10 %. Kuriositeettina samaan aikaan myös suomalaisten sijoitukset esimerkiksi kesäolympialaisten mitalitaulukoissa ovat romahtaneet. Huippu-urheilu on toki oma kysymyksensä eikä kosketa kansan suuren enemmistön terveyttä, mutta asioilla on silti mielenkiintoinen yhteys.
Liikkumattomuuden kustannukset terveydenhuollolle ovat jopa kahden miljardin luokkaa. Terveydenhuollon menot ovat kymmenessä vuodessa lähes kaksinkertaistuneet ja liikkumattomuus selittää niistä osan. Liikkumattomuus näkyy esimerkiksi kasvavina kakkostyypin diabeteksen hoitokustannuksina. Diabeetikkojen määrä myös kasvaa noin viisi prosenttia vuosittain. Säästöpotentiaali kakkostyypin diabetestä vähentämällä olisi kotimaisen DPS-tutkimuksen mukaan jopa yli puoli miljardia euroa vuodessa.
Myös ikääntyneiden kaatumisia voitaisiin vähentää liikkumaan kannustamalla. Suomessa kaatumisten akuutti sairaanhoito maksoi vuonna 2013 noin 400 miljoonaa euroa. Pelkästään liikunnalla ja neuvonnalla kolmasosa kaatumisista olisi ehkäistävissä ja säästöpotentiaali kaatumisten akuuttihoidon osalta olisi jopa yli sata miljoonaa euroa vuodessa.
Terveys 2011 -tutkimuksen mukaan suomalainen aikuinen vietti keskimäärin 76 % valveillaoloajastaan paikallaan, pääasiassa istuen. Reipasta tai rasittavaa aktiivisuutta oli vain muutama prosentti valveillaoloajasta ja vain vajaa neljäsosa tutkimukseen osallistuneista täytti terveysliikuntasuosituksen kestävyysliikunnan osalta. Tampereen kaupungin hyvinvointikertomuksen mukaan noin 30 % nuorista harrastaa liikuntaa korkeintaan tunnin viikossa. Työikäisistä noin 40 % ei liiku riittävästi. Vain puolet alakouluikäisistä ja 17 % yläkouluikäisistä liikkuu suositusten mukaisesti.
Ongelma ratkeaa vain voimakkailla ja pitkäjänteisillä satsauksilla ja ajattelutavan muutoksella. Myös yksilölliset liikkumismieltymysten erot on huomioitava.
Olin itse lapsena aktiivinen ja nautin liikunnasta, mutta koska kilpailuviettini oli vähäinen, moni laji ei auennut. Ensikosketuksiani jalkapalloon oli pallon saaminen keskelle naamaa ja judossa viihdyin kunnes piti lähteä kilpailuihin. Lamavuosina ei ollut lopulta varaakaan harrastaa. Peruskoulun liikuntatuntien ”viimeisenä joukkueeseen” -rutiinia jaksoin muutaman vuoden mutta sitten lähes kaikki liikunta alkoi pikkuhiljaa tympäistä. Vapaa-ajallani kävin kyllä höntsäilemässä mutta verenmakuinen liikuntatuntikulttuuri jätti ruosteen maun suuhun pitkäksi aikaa. Liikunta korvautui istumaharrastuksilla. Onneksi löysin aikuisiällä omat tapani liikkua, esimerkiksi pyöräilemällä. Motivaatio liikkua syntyi hitaasti.
Ihmisten motivointiin ei ole yhtä kaavaa. Liikuntakäyttäytymisessä on nykyään havaittavissa voimakas polarisaatio: toiset liikkuvat enemmän kuin riittävästi, toiset eivät juuri lainkaan. Tätä jälkimmäistä porukkaa, johon itsekin pitkään kuuluin, on autettava löytämään liikkumisen ilo. Silloin työssä ja arjessa jaksaminen parantuu, mieli piristyy ja ruumis kestää ikääntymisen paremmin.
Meidän on rakennettava liikkumaan kannustavaa yhteiskuntaa. Tämä tarkoittaa avoimia kenttiä ja lenkkipolkuja, lajiolosuhteita sisä- ja ulkolajeille, pyöräteitä, eri-ikäisten liikuntapuistoja ja eheää ihmisten ehdoilla tehtävää kaupunkirakennetta. Tarvitsemme myös kuntien ohjaamista poikkihallinnolliseen yhteistyöhön ja esimerkiksi seurojen ja liikuntajärjestöjen kanssa tehtävän yhteistyö- ja tukipolitiikan kehittämistä suuntaan, jossa vaihtoehtoja on helpompaa tarjota myös heille, jotka eivät halua harrastaa täysillä. Tarvitsemme myös työelämän mukautumista liikkumisen tarpeeseen ja kannustimia työpaikoille.
Liikuntalakia ollaan onneksi uudistamassa. Tavoitteena on vahvistaa liikunnan luonnetta peruspalveluna. Seuraavan eduskunnan onkin varmistettava, että liikunnan tukemisen käytännöt laitetaan koko maassa kuntoon ja ohjattava koko maata sisäistämään liikunta ja liikkuminen kokonaisvaltaisina, esimerkiksi kaupunkisuunnittelua ohjaavina asioina. Kuntapäättäjien on sitouduttava asiaan vakavasti, voitettava ennakkoluulonsa esimerkiksi arkiliikunnan tukemista kohtaan kaavoituksessa ja huolehdittava siitä, että ulkoalueet niin päiväkotien ja koulujen pihoissa, kuin liikennereiteilläkin ovat liikuntaan kannustavia.
Tampereella olemme käynnistäneet liikkumisen edistämisen hankkeen, joka pohjaa Liverpoolin kaupungin kokemuksiin. Bloggasin asiasta aiemmin. Myös esimerkiksi aloitteemme pohjalta rakennettava Tampereen maauimala liittyy asiaan. Tehtävää on kuitenkin vielä valtavasti.
Liikunnan ja liikkumisen lisääminen arjessa on toteuttava yhteisenä ponnistuksena, jossa mukana ovat niin valtio, kunnat, urheilutoimijat kuin työnantajat ja yksilötkin. Lähdetään liikkeelle!